Hanuri ja hattu perinnöksi sattu
Elämäni on sujunut kehdosta näihin päiviin hanurimusiikin tahdissa. Sotasokea ukkini Martti, josta äitini on kirjoittanut kolme kirjaa (Makkee-Sortin Sakki, Näkevän töissä ja Maksimo – kust. Mediapinta) soitti haitaria muina töinään, minäkin vähän soittelin kimpassa omalla haitarillani. Ukki kuoli, kun olin viidentoista, mutta tanssimusiikin kipinä ei sammunutkaan, vaan luuhasin tanssilavoilla aina kun vain pääsin. Sieltä löysin nykyisen mieheni, jonka kanssa kävimme tansseissa usein ennen ulkomaille muuttoamme (ja kesälavoilla lomien aikana). Yhtäkkiä mies sai päähänsä opetella haitarinsoittoa, joka sujuukin nuoteista jo melko mallikkaasti. Haitareitakin on meille siunaantunut neljä kappaletta. Kaksi on mökillä Suomessa ja kaksi täällä Luxemburgissa. Tämä kuvassa oleva on viimeisin ostos – brocantesta tuotiin koristeeksi, se kun ei pihahtanutkaan.
Haitarin sisäkalut olivat irrallaan pelin sisällä, joten päätimme yrittää korjata sen. Kaikki kielet irti ja pöydälle jonoon testausta sekä korjausta varten. Mehiläisvahaa piti tähän väliin olla, ja sitä mies lähti oikein Helsingistä asiakseen hakemaan. Sillä aikaa kaikki sadat pienet osat olivat järjestyksessä ruokapöydällä, nyt niitä ei saanut sotkea, ettei iso työ menisi hukkaan. Pari viikkoa siinä taas meni odotellessa ja sitä sotkua katsellessa. Odotus palkittiin – peli soi vanhalla, vähän krahealla äänellä. Laukkukin on alkuperäinen – haitarin sisällä koristeverkon takana kankaassa on oikein sota-ajalta tullin leimat ja kaikki. Laukussa oli kaksi nuottivihkoa, natsisaksan leimalla varustettuna.
Eivätkö vanhat soittimet olekin kauniita? Tämän aarteen helmiäinen on ehjä ja kaikki nappulat tallessa. Vielä kun saisi kokoelmiinsa Kouvolan Kravatin – Casotto onkin jo!
